Katsoin tuossa tallenteista Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula- jakson, jossa itse Sukula isoine egoineen vierailee Joutsenon Luhtikammarissa. Tulin miettineeksi, mitenkä useasti sitä itse tuli käytyä kyseisessä ravintolassa, kun vielä synnyinseudullani asuin. Hämärä muistikuva, että olisin kerran 18-vuotta täytettyäni käynyt "baarikierroksella" kaverini kanssa, jolloin taidettiin käydä pari kolme paikallista "kapakkaa" läpi, Villipippuri, Penny sekä tämä Luhtikammari. Toisen kerran kävin pari vuotta sen jälkeen yhet ottamassa puolisoni kanssa. Nämä siis tapahtuneet ennen kyseisen sarjan kuvauksia.
Luhtikammari oli tuolloin paikka, jossa kukaan tuttuni ei ollut käynyt, tai ainankaan kauheasti sitä mainostanut missään. Monesti kuuli ihmisten sanovan, että se on ihan kuollut paikka, ja eikö tv:ssäkin kuultu, ettei omistajasta tykätä, silloinkin minun korviini kantautui tämä tieto. Sukulan uudistuksen jälkeen paikka vaikutti paljon mukavemmalta ja jopa sellaisesta, että sitä voisi käydä testaamassa seuraavan kerran, kun satuin Joutsenon suunnille menemään.
Tuon jakson myötä, kun maisemiakin siinä kovin kuvattiin, väistämättä alkoi pieni koti-ikävä mieltä painamaan. Onko siitä tosiaan jo kuutisen vuotta, kun tuolta muutin pois? Asiat tapahtuivat niin nopeasti, että niitä on vieläkin vaikea käsittää. Tavattiin puolisoni kanssa kesällä 2009, suurimaan osan kesästä vietimme täällä Keski-Suomessa, mitä nyt kolmisen viikkoa majoittauduimme isovanhempieni kaksioon Pulpille, sillä aikaa, kun he vielä mökillä olivat. Jo lokakuun lopussa tehtyämme vuokrasopimuksen ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme, muutin innoissani elämääni Jyvässseudulle. Lukionki vaihto sujui helposti, paikka Laukaan lukiosta varmistui hyvinkin nopeasti.
Jäin toisaalta kuitenkin miettimään, oliko muuttoni liian aikaista? Olin kuitenkin jo vuosia haaveillut omilleen muuttamisesta, myös kirjotukset painoivat mieltä, olisi löydettävä oma rauha lukea. En kuitenkaan kadu päätöstäni muuttaa pois, sillä olen ylpeä itsestäni, että jo niin nuorena otin rohkean askeleen kohti itsenäistä elämää. Oikeastaan kaipasin maiseman vaihdosta, olin siinä pisteessä, kun en enää viihtynyt kotona kaikkien ristiriitojen keskellä ja perus, "kylällä juorut liikkuu ääntä nopeammin" alkoi kyllä hieman painamaan nuoren naisen mieltä.
"Fairytaile come true...", löysin unelmieni satuprinssin, joka korjasi sirpaleet ja antoi mahdollisuuden uuden elämän alkuun täysin puhtaalta pöydältä. Tärkeintä minulle oli se, että löysin ihanan miehen rinnalleni, joka ymmärsi minua ja jonka todella uskoin rakastavan minua, ja niin uskon vielä tänä päivänäkin!
Oli niin sanoin kuvaamattoman ihanaa löytää toisesta ihmisestä samasta pakasta ihana ystävä ja todella rakas poikakaveri. Tuossa vaiheessa olin käynyt niin paljon suoraan sanottuna kaikkea paskaa läpi, että tämä elämänmuutos tuli kuin tilauksesta, kuin rukouksiini olisi vastattu!
Mie, sie, hää - mikä tekee ihmisestä Karjalaisen? Enonikin kertoi ystävällisesti minulle, että lopetahan jonsku se MÄÄKIMINEN, nopeasti tarttui kyllä keskisuomalaisten puhetyyli ja Hynysen karmean rempseä puhetyyli jäi historiaan. Olen välillä kuullut työssäni lähihoitajana kotihoidon asiakkailta, jotka sodan aikana ovat vanhasta karjalasta lähteneet, etten vaikuta olleenkaan karjalaiselta. Olen rauhallinen ja hillitty. Ehkä minun työminääni tuo kuuluukin, mutta mielestäni löydän itsestäni paljonkin karjalaisia piirteitä- tietynlainen rempseys ja tilanteeseen heittäytyminen, tarpeen tullen olen kova puhumaankin! Sisua löytyy, mennän vaikka läpi harmaan kiven, mutta eikö sekin ole yleinen käsitys suomalaisista?
Tiivistettynä, vaikka mikä olisi, olen ylpeä karjalaisista juuristani, eikä ne lähe minusta kulumallakaan!
