keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Antti Tuisku ja minä - Fanittaminen minun näkökulmastani

Elettiin vuotta 2004, olin 13-vuotias nuori naisen alku. Kuudennelta luokalta muistan erittäin selkeästi sen, miten yksin olin. Edellisvuotena kaverini olivat siirtyneet jostain kumman syystä kaveeraamaan muiden kanssa, eikä kukaan halunnut olla minun kanssa tekemisissä. Se tuntui pienestä tytöstä pahalta. Mieti itsekkin, jos sinua ei haluta leikkeihin mukaan, sun kanssa ei haluta viettää vapaa-aikaa. Jossain vaiheessa en vain enää jaksanut kysyä että: "Pääsenkö miekin mukaan?" kun se vastaus oli aina ET.  Aloin viettämään välituntini yksin, istuskelleen, piirtäen hiekkaan ja miettimään asioita. Joskus joku opettaja huomasi asian ja tuli puhumaan minulle, mutta siihen se sitten jäikin. "Mä en kestä kattoo, kun sä yksin vaan mökötät kaikki välitunnit, hommaa ittelles joku kaveri" Helpommin sanottu kuin tehty, olihan kommentin möläyttäjä sitä porukkaa, joka ei minua mukaansa huolinut.
     Jostain kumman syystä olen yrittänyt nuo ajat unohtaa. Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin se ihana tunne, kun lähdimme maaliskuun lopulla leirikouluun, kun pistin korviini juuri syntymäpäivälahjaksi saamani kuulokkeet, kannettavasta cd-soittimesta laitoin soimaan Idols-levyn, josta tietysti toistolla kuunneltiin Antti Tuiskun versiota kasariklassikosta I just died in your arms. Kirpaisee kuitenkin vieläkin ajatella, ettei kukaan luokkatovereistani halunnut istuutua viereeni. 
     Siitä lähti minun Antin fanittaminen. Julisteita löytyi seiniltä, musaa kuunneltiin, se auttoi vaikeina aikoina ja "Vaarallista" - biisiä luukutettiin täysillä, kun oli hyvä olla. Keikkaneitsyyteni menetin vasta 2015 vuoden lopulla, kun kävin Peto on irti- kiertueella Jyväskylän Paviljongissa. Miksi en käynyt keikoilla aikaisemmin? Tähän on varmasti monia syitä, kuten perheeni taloudellinen tilanne ja se, että ei keikkoja pahemmin tainnut olla silloin tuolla Lappeenrannan seudulla. Jossain vaiheessa fanitus vain hiipui, pidin kait sitä lapsellisena ihastuksena. Mutta saahaan aikuisetkin fanittaa, ei se ole iästä kiinni! Sillä eräs ystävänikin tituleeraasia minua hetki sitten "ehdottomasti kovimmaksi Anatude-faniksi" ! Eli Anatudefanitus is back! 💗
     Muistan miten haaveilin nuorempana, että pääsisin jonain päivänä Antin taustatanssijaksi. Olin salaa kotona yksikseni tanssahdellut biisien tahtiin, kunnes yläasteella uskalluin lähtemään tanssitunnille. Siitä lähtikin vuosien itämaisen tanssin harrastus, joka nykypäivänä on siirtynyt kaikenlaisten kokeilujen myötä jumppakeskusten zumba ja less millsin tanssituntien pariin. En sano etteikö se oli huono asia, aina on syytä tanssiin, missä ja milloin vain. Jotenkin vain vielä tuolla selkärangassa kutkuttaisi päästä ihka oikeille tanssitunneille ja esiintymään - Puuttuuko minulta vain se rohkeus siihen? 
     Innolla odotan parin päivän päästä ilmestyvää uutta Anatude-levyä, joka onkin jo varauksessa levykauppa Äxässä... Maanantain ja tiistain välisenä yönä tullut Tragedia-biisi on nyt jo ihan sairaan makee korvamato (OMG!OMG! 😆 ) ja perjantai aamuna ollaan ysiltä tietokoneen ääressä kärkkymässä lippuja Mun on pakko twerkkaa-kiertueelle.