torstai 8. maaliskuuta 2018

Uuden elämäni ensimmäinen päivä, part. 2

"Ihminen on erehtyväinen ja lehmä märehtiväinen" vai miten se nyt menikään. Minusta tuntuu, etten osaa mennä sitä kultaista keskitietä, vaan se on joko tai. Joko aloitetaan terveellinen elämä täysillä reenaten ja kaikki tieto irti maksitoistoista, lisäravinteista ja superfoodeista. Tai sitten jatketaan sohvaperunana oloa, sipsipussi toisessa ja suklaalevy toisessa kädessä salkkareita kahtellen. Miksi? Mistä se tulee, että minun pitää suoriutua joka asiasta täysillä maaliin tai sitten ei ollenkaan. Miten löytää elämässä balanssi tämän kaiken keskellä?
     Siihen minulla ei ole valmista vastausta, miksi toisena hetkenä tuntuu, että "Jes! Kyllä tämä onnistuu ja hyvin menee" ja joskus taas tuntuu että kaikki seinät kaatuvat päälle. Olenko liian itsekriittinen, kun kaikki menee pieleen ja överiksi, jos satun sortumaan yhden pullapalan syömään? Eihän sen pitäisi mennä niin, tiedän. Mutta mieli on heikko. Uskon kyllä, että mieltä voi tehostaa, ajatussuuntaa muuttaa, mutta tiedostan, ettei se helppoa ole. 
     Miksi haluaisin elämän olevan helppoa, kun tiedän ettei se sitä kuitenkaan tule olemaan? Miksi en lähtisi kivikkoista tietä pitkin tavoittelemaan vuoren huippua, kun tiedän, että siellä on ihan helkkarin hyvät maisemat ja minun hyvä olla? Se, se jos vaatii tahdonvoimaa.
     "Ne tekee töitä sen eteen" " Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin". Erillaiset biisit tuovat minulle tahdonvoimaa, sekä myös se, kun nään itsessäni sitä kehitystä. Se vasta motivoikin jatkamaan eteenpäin. Edessäni on korkea muuri, sinne ylös pääseminen ei ole helppoa, mutta kun olet sinne päässyt, vain taivas on rajana, mitä susta voi tulla. Sieltä on helppo lähteä eteenpäin, kun tietää ettei paluuta taaksepäin enää ole, eteenpäin on mukavempi jatkaa.
     

Pohdin tänään myös tavoitteellista elämää, esiintymishalukkuuttani. Mihin olen tässä vuosien varrella kadottanut itseni? Aloin yläasteella kukoistamaan, kun aloitin viikottaisen tanssiharrastuksen ja aloin käydä harrasteteatterin treeneissä. Sain lisää itseluottamusta tuolloin ja hinku esiintymislavoille oli kova. Halusin olla ihmisten edessä, esiintyä, näyttää mihin pystyn. Sitä haluan edelleen. Ehkä näistä ajoista kumpuaa se ajatus, miksi alunperin lähdin burleskiharrastuksen pariin workshoppeihin.

Miksi kidutan itseäni ajatuksilla, että joku toinen on parempi freestyle-tanssija? Miksi annan itseni vaipua itsesääliin, kun mun lantio todellakin pyörii niinku J. Loulla ja osaan ryhmässä vetää freestylea tarvittaessa, jos joku tietty liike tuntuu paremmalta juuri siinä kohdassa, enkä todellakaan häpeä näyttää uutta muuvia kaikille ? 
     Kyllä minä jammailin itsekseni joskus ala-asteikäisenä yksin kotona musiikkin tahtiin, nykyään ihan liian harvoin. Mikä siinä hävettää, kun kukaan ei kuitenkaan näe? "Mutta kun en mie osaa...." Oon aina halunnut tehdä itse koreografiaa, mutta päähäni on junttaantunut ajatus siitä, etten osaa. Miksi en voisi opetella? Mikä minua estää?

"Wish it, Dream it, Do it" Ehkä on korkea aika ruveta tekemään niin, kuin tuo taulukin puhuu minulle tuolta katon rajasta. Nää on ihan oikeasti hyviä nää tekstitaulut. Eteisessä komeilee " Do more of what makes you happy" ja se todellakin on ruvennut arjessani näkymään. Mutta, kyllähän tuolla lukee siis myös "Dance like no one is watching...." 

Ehkä se, mitä yritän tässä nyt sanoa, on se että elä unelmaas, tee just sitä mikä tekee juuri sut onnelliseksi, oli se mitä vaan. Kärrynpyöriä, päällä seisontaa, twerkkausta. Me jokainen ollaan erilaisia ja ihania omina itsenämme. Älä turhaan mieti sitä, mitä muut susta ajattelevat. Jos se tuntuu hyvältä, ni GO FOR IT! 💓


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti