maanantai 28. tammikuuta 2019

Ajatuksella "Älä mieti mitä muut susta ajattelee"

Siitä onkin kulunut jo puoli vuotta aikaa, kun olen viimeksi tänne blogiin mitään rustaillut. Aika menee nopeasti, vastahan olin kannettavani kanssa kirjoittelemassa takapihan terassilla, aurinko paistoi ja oli lämmin kesäpäivä. Nyt on sitten terassi kymmeniä senttejä lunta täynnä ja pakkastakin on ihan tarpeeksi.





Jotenkin tämän blogin kirjoittamiseen kohdistuvat ajatukset ovat heitelleet laidasta laitaan. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja ollut hyvä siinä, mutta eihän se riitä. Pitää kehittyä ja oppia uutta. Olen pohtinut jonkin aikaa jo, että voisin palata tuomaan ajatuksiani julki täältä kautta. Nyt asiaan sai tänään lisäbuustin, kun selailin instagramia. Elina Leskisen ( tästä linkistä kuvaan) ja Lotta Bernitzin ( Tästä linkistä kuvaan) postauksien myötä aloin miettimään nyt jo mottonani pitämääni sanontaa, "älä mieti mitä muut susta ajattelee". Tätä ajatusta olen pitkään jo työstänyt ja osittain tuonut esille jo aikaisemmista kirjoituksissani täällä blogissa.





Mun nuoruuteni meni oikeastaan siinä, että päivittäin, useita kertoja päivässä, mietin mitä muut musta ajattelee ja se vaikutti negatiivisesti elämääni. Elin sen ympärillä, että minun tulisi jatkuvasti miellyttää toisia. Koin ahdistuksen tunteita, kun mietin heti jo aamulla vaatteita laittaessa päälle, että hyväksyyköhän muut minut tämännäköisenä, tälläiset vaatteet päällä vai alkaako arvosteleminen, selän takana puhuminen, hiljaiset kuiskaukset toisen korvaan (välillä myös osottaen minua) ja hetken päästä asia päättyi kauheen naurun remakkaan. Miten murrosiän kynnyksellä olevat nuoret voivatkaan olla niin ilkeitä toisille.







Varmasti osittain pohdinnat riittämättömyydestäni olivat myös oman pään sisällä. Olin nuorena Erittäin ujo ja hiljainen, sosiaaliset tilanteet jännittivät minua kamalasti. Koulussakin kestin kaiken vain, koska olin jo nuorena todella halukas oppimaan asioita. Varmasti monet nuoruuuden kokemukset vaikuttivat siihen, että minusta tuli hiljainen hissukka ja jännittäjä. Onneksi olen viime vuosina paljon rohkaistunut ja saanut itseluottamusta tehdä asioita, joita haluan.
Muistan elävästi eräänkin tilanteen yläasteajoilta, kun istuimme jumppasalin lattialla katsomassa jotain esitystä, kun jalkani alkoi puutumaan, enkä uskaltanut sitä siirtää, kun olisin silloin voinut osua jalallani viereiseen luokkatoveriin. Kun luento loppui ja nousimme ylös, oli toinen jalkani niin puutunut, ettei se tuntenut salin lattiaa allaan ja meinasin vetää kunnon lipat keskelle ihmisvyöryä. Sain kuitenkin toisen "terveen" jalan avulla pidettyä jotenkin tasapainoni, mutta heti ensimmäisenä kävi mielessä, ettei kukaan vaan nähnyt äskeistä farsssia.
Useat kerrat, kun olisit tiennyt vastauksen opettajan kysymykseen, jätin viittaamatta, sillä pelkäsin että mokaan senkin hetken jotenkin. Ääni häviää, selitänkin jotain omiani tms.





Eli, seuraavan kerran kun alat miettimään, voinko laittaa tälläistä paitaa päälle, uskallanko olla oma itseni, voinko sanoa asiaa suoraan, niin neuvoni on sinulle, että anna mennä vaan! Ole sinut itsesi kanssa, tee juuri niitä asioita mitkä sinut tekevät onnelliseksi, äläkä välitä niistä negatiivisista kommentoijista, tai mikä parasta, poista negatiivisuutta pitävät hyvänpäivän tutut pois elämästäsi. Sillä vain sinä päätät, miten elämäsi elät, niin alahan siitä nauttimaan! Sen olet itsellesi velkaa.
Näihin tunnelmiin, palataan taas astialle uusien ajatusten myötä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti