Irti menneestä kirjeen avulla

Pari vuotta sitten kokeilin Life Coachingia, kun silloinen Pt:ni sitä opiskeli. Tarkoituksena oli kirjoittaa kirje menneisyydestä ihmiselle, joka vaivaa sinua vielä tänäkin päivänä. Idea oli minusta loistava, sillä vahvinta alaani on nimenomaan tekstiä tuottamalla saada itseni ajattelemaan asioita ja käymään asiota läpi. Jotkut voivat ajatella, että tämän kyseisen kirjeen polttaminen olisi hyvä osa asian hyväksymisprosessia (ja varmasti se joillekkin sopiikin) , mutta itse totesin, että kirjeen ajatusten säilyttäminen ja välillä mieleenpalauttaminen toisi jatkossa uskoa myös siihen, ettei asiat enää ole niin huonosti kuin ne joskus olivat, mitä olen aikaisemmin kokenut ja miten se on minuun vaikuttanut. Joskus on myös helpompi ajatusten hiipiessä mieleen lukea/luettaa teksti toisella, jotta hän ymmärtäisi minua kenties paremmin. 

Ajattelin nyt tämän kirjeen (kirjoitin siis parikin kirjettä, mutta tämän valitsin jaettavaksi) jakaa teidän kanssanne ja mieluusti haluaisin kuulla teidän mielipiteitä ja kommentteja asiasta.

                                                Hei Mervi! (nimi muutettu)

Kirjoitan tässä sinulle asioista, jotka ovat vaivanneet minua ja vaikuttaneet elämääni vielä tänäkin päivänä. Muistatko vielä sen hetken, kun olimme ystäviä? Muistatko ne ajat, kun teimme kaikkea kreisiä, kuten heittelimme pihlajanmarjoja autojen päälle ja pimputtelimme naapureittesi ovikelloja ja juoksitte toiseen rappuun karkuun? Muistatko se tunteen, kun ala-asteikäisinä kaikki oli niin kivaa ja tehtiin paljon asioita yhdessä? Voisin jopa sanoa, että olimme bestiksiä.

     Entä muistatko sen kriittisen hetken ala-asteen viimeisillä luokilla, kun aloimme pikkuhiljaa erkanemaan? Mikä meille tuli? Miksi et halunnut enää olla minun kanssa? Löysit Katjan (nimi muutettu) ja minusta tuntui että hän korvasi minut. Aloitte olemaan kahdestaan, ettekä huolineet minua enää joukkoonne. Voitko kuvitella kuinka pahalta 12-vuotiaasta se tuntui? Miten yhtäkkiä maailma romahti, joku veti maton alta, tosta noin vain? Muistan sen hetken, kun vielä liikuimme kolmestaan ja teimme kaikkea kivaa. Missä vaiheeessa päätitte Katjan kanssa vihata minua niin paljon, että jätitte minut yksin? Miksi? Tuon 12-vuotiaan tytön oli hyvin vaikea ymmärtää asiaa.

     Te kerroitte minulle, ettette voi olla minun ystäviäni, sillä pojat inhoo/vihaa minua enkä ole kiinnostunut muodista. Miten voitte sanoa noin 12-vuotiaalle tytölle, joka vasta yrittää itsekin löytää paikkaansa tässä maailmassa, ja on vielä LAPSI. Ymmärrättekö yhtään, miten se loukkasi minua?

     Yläasteelle siirryttäessä jouduimme/pääsimme samalle luokalle. Jouduin siis koko yläasteen ajan katsomaan vierestä, miten kivaa teillä oli kahdestaan ja löysitte myös uusia ystäviä, mutta minua ette enää huolineet joukkoonne. Miksi?  

     Salaa ihailin teitä, katsoin teitä ylöspäin, mietin miten siistii olis olla teidän kanssanne ja jutella nyt jo Aikuisten asioita keskenämme, olimmmehan me jo ylä-asteella. Mutta ei, olin yksin. Muistan elävästi yläasteen alun, kun olin niin yksinäinen. Saatoin mennä välitunnilla vessaan vain itkemään. Ei tuossa iässä ole helppoa löytää kavereita.  Harmitti ihan älyttömästi, että tuossa vaiheessa ainut kaverini, Tiina (nimi muutettu) oli eri luokalla, eikä häntäkään hirveästi missään näkynyt. Nuo yksinäiset hetket välitunnilla, kun en edes kehdannut näyttäytyä yksin, vietin välillä papan vahtimestarikopissa hänen kanssaan jutellen. Niin selviydyin piinaavista välitunneista. Onneksi kuitenkin jossain vaiheessa löysin Tiinan ystävistä tukea ja iloa itselleni ja heistä tuli myös minun ystäviäni.

     Nykypäivänäkin minun on vaikea luottaa ihmisiin, pelkään että he hylkäävät minut. Ihastuin todella helposti yläasteikäisenä poikiin, mutta teidän sananne raikui korvissa, eikä pojat minusta edes oikeesti silloin tykänneetkään, jälkeenpäin ei myös monet miehetkään, joiden takia sain siipeeni ja pahasti. Vieläkin on vaikea erottaa ihmisistä, välittävätkö he minusta oikeasti vai haluavatko he minun avulla vain saavuttaa jotain ja valehtevat minulle päin naamaa. Vihaan kolme komboja. Nyt aikuisiässäkin olen tutustunut kahteen hyvään ystävään, joiden kanssa minulla on tullut vaikea olla, kun pelkään, että he tekevät samalla tavalla minulle, kuin te teitte Katjan kanssa aikoinaan.

     Tämä kirjeen kirjoitus on osa prosessiani päästä asioissa eteenpäin, en tiedä tulenko koskaan lähettämään tätä sinulle, yritän päästä irti katkeruudestani, mutta tässä vaiheessa en tästä elämänkokemuksestani huomaa olleen mitään hyötyä minulle ja mitä tästä muka olisi voinut oppia? Joskus mietin minkälaista elämäni olisi, jos olisimme vielä ystäviä? Minkälainen olisin tuolloin ihmisenä?

     By the way, jos "pojat" ei kuulemma tykkää musta, niin miten on mahdollista, että olen tällä hetkellä onnellisesti kihloissa ihanan miehen kanssa, joka rakastaa minua omana itsenäni?

Katkeran suloisin terveisin,

Johanna